Osa 1 - Lunta lunta

Oli taas normaali talvi aamu, kun heräsin Twinbrookssa omassa kodissani. Oli pakkasaamu ja tunsin sen heti, kun heräsin, sillä minulla ei ollut varaa kunnon ilmastointiin.

Aurinko oli vielä pilvessä ja oli aika utuista. Minäkin tiesin sen, sillä aurinko paistaa sokeankin silmään niin kirkas se on. Tosin se vain tuntuu lämpimältä ja "näen" vain keltaista valoa.

Olin hankkinut työpaikan musiikkialalta, koska minun hommaani oli vain kuunteliminen ja sanominen mitä pidin. Se oli aika helppoa hommaa joten en saanut siitä hirveästi palkkaa. Välillä sain soittaa kitaraa, koska siihen ei tarvinnut edes näköä. Tunsin kitaran kielet sormillani. No joka tapauksessa nyt oli joululoma ja olin saanut joulubonukseni ja se oli yllättävän suuri. Sillä sain sisustettua taloani vähän paremmin.

Yhtenä aamuna kuulin, kun jokin raapi oveani. Menin avaamaan ja miukunasta päättelin, että se oli kulkukissa. Päätin ottaa sen omakseni, sillä en raaskinut jättää sitä yksin pakkaseen. Ainiin joo unohdinkin sanoa, että RAKASTAN kissoja. Niitten turkit on niin pehmeitä ja kieli niin karhea. Annoin sen nimeksi Mille, sillä päättelin sen olevan tyttö.

Päättelin kokeilla paistaa lettuja, sillä kyllä minä nyt sormillani tunnen mikä aine on kyseessä. Toivoin vain, että se onnistuisi. Voisihan se olla vähän hankalaa kumminkin.

Noh ei se ruuanlaitto ollutkaan niin helppoa. Jos ensi kerralla letut ei, vaikka palaisi. Mietin kyllä, että en kyllä syö noita lettuja haisikin niin pahalle.

Koska letut eivät oikein onnistuneet niin otin jääkaapista jugurttia ja lisäsin siihen mysliä ja marjoja joita jäi yli lettujen teosta. No epäilen, että jugurtti oli parempaa kuin ne palaneet letut.

Vaihdoin vaatteet laitoin jonkun tunikahupparin legginsit ja hiukset vaan nutturalle. Jotkut miettivät miten sokeat voivat laittaa hiuksia, kun ei näe mitään, mutta siihen alkaa tottua pikkuhiljaa.

 Istahdin makuuhuoneeseen istumaan ja miettimään asioita. Mietin, että mitä voisin tehdä ja menisinköö jonnekin. Kavereita olin myös saanut työpaikalta ja muutenkin.

Päätin mennä ulos tuntemaan ihanan viiman kasvoillani ja tuntemaan lumen kenkien pohjassa. Epäilen, että Twinbrook näytti kauniilta vaikkei minulla ollut siitä tietoa, mutta uskon silti.

Ulkona satoi lunta ja tunsin kuinka lumihiutaleet leijuivat kädelleni ja sitten sulivat. Siellä ei oikeastaan ollut enään niin kylmä. Oli varmaan vähän lämpöasteitakin. Se olikin outoa, kun lunta satoi.

Kuulin taksikuskilta, että kaupungissa oli talvirieha joten sanoin hänelle, että veisi minut sinne. No kuulin jostain suunnasta luistelua joten päätin itsekkin kokeilla. Varovasti vain. Ihan hyvin se meni, sillä kaukalossa oli reunat joten en voinut mennä lumeen.

Luistellessani joku mies meni aika läheltä minua ohi ja meinasin kaatua. Onneksin sain tasapainotettua vartaloni ja pysyin pystyssä. Ihmettelen ettei hän edes pyytänyt anteeks.

Kuulin myös, kun vieressäni nauroivat pari miestä. Toivoin etteivät he nauraneet minulle vaan jollekkin vitsille. Ei ollut kivaa olla kaupungin naurun aihe, jos ei osaisi luistella.

Joku mies tuli pyytämään minua luistelemaan hänen kanssaan. No tunnistin miehen, kun hän sanoi "Sori siitä aikasemmasta" Hymähdin vain "Ei se mitään"

Tietenkin kaaduimme, sillä minä en ollut hyvä luistelija ja epäilen ettei hänkään ollut. Minulla oli ongelmia päästä ylös, mutta lopulta pääsinkin.

Mies alkoi huutaa minulle "Kaatuminen oli täysin sinun syytäsi, oletko joku sokea vai?!" Vastasin vain "Itseasiassa olen sokea" Mies vain hymähti ja sanoi hiljaa "Tämä ei jää tähän"

Luistelu ei oikein innostanut, mutta päätin kokeilla laskettelemista. Ei se voisi olla niin hankalaa. Minulla oli vielä hyvät vaistot. No joiduin kumminkin odottamaan todella kauan, sillä vain yksi pystyi lasketella kerrallaan.

Päätin kokeilla pikku hyppyä, sillä oletin ettei se olisi niin hankalaa. Pitäisi vaan osata tasapainoitella. Ihan hyvinhän se alkoi...

...mutta loppui vähän huonommin. Se ei ollutkaan niin helppoa. Tömähdin suoraan ylhäältä suoraan alas. Joten päätin jättää laskettelun sikseen.

Rankan laskettelun jälkeen tunsin suuren nälän tunteen mahassani. Onneksi riehassa oli kojuja joista voi ostaa ruokaa joten menin sitten sinne.

Ostin kanansiipiä jotka olivat herkullisia! Olisin syönyt käsin, mutta ei ollut paperia joten en halunnut sotkea käsiäni. Olihan se vähän hankalaa, mutta silti hyvää.

Oli jo aika myöhä joten soitin taksin ja lähdin kotiin. Toki ihmettelin vähän miksi kuskilla oli noitahattu päässä. No kaipa se sitten lämmittää.

Kun pääsin kotiin menin heti suihkuun. Heitin vaatteet kylpyhuoneen lattialle ja painuin omiin ajatuksiini. Tunsin lämpimät vesipisarat, kun ne koskettivat ihoani.

Pesin hiukseni ja vesi alkoi kylmistyä. Unohdin ettei minulla ollut vielä riittävästi maksaa lämpimästä vedestä niin paljoa.

Tulin pois suihkusta ja pistin vain pyyhkeen päälleni. En halunnut laittaa enään päivävaatteitani, sillä olin menossa suoraan nukkumaan.

 Laitoin yömekkoni päälle ja menin nukkumaan. Huomenna aikoisin pyytää yhtä kaveriani ulos.

---

Joo eli eka osa oli nyt siinä. Mulla oli enemmän kuvia muttei oikein inspannu kirjottaa joten tein sit lyhkäsemmän, koska halusin saada tän ekan osan ulos. Mutta en tosiaan tiiä tokasta osasta millon tulee, mutta saa nähdä. Ja kommentoikaa mitä piditte!

Prologi

Olen Alice Grace. Ja vietin koko lapsuuteni Twinbrookin mielisairaalassa. Mietitte miten olen voinut olla lapsena mielisairaalassa. No se paikka oli suunnattu lapsille, mutta voisin melkein sanoa ettei se varmaan eronnut hirveästi niistä oikeistakaan mielisairaaloista. Jaa miksi jouduin sinne ? Vanhempani hylkäsivät minut. Eikä Twinbrookissa ole lastenkotia. Joten minä jouduin sinne. Olen myös sokea. Ei en tarvitse opaskoiraa. Jotenkin oudosti opin mielisairaalassa aistimaan kaiken ympäriltäni ja näen tavallaan, mutta en oikeasti. Se on varmaan ainoa hyvä asia siitä mielisairaalasta. Muuten se teki minulle vain huonoa. Aloin aistimaan ympärilläni demoneita ja haamuja. Joskus puhuinkin niille ja kuulin myös vastauksia. Sittenkös minua luultiin hulluksi. En välittänyt. Mitä nyt muutaman ihmisen mielipiteestä. Jaa miten pääsin pois ? Noh kaikki pääsevät pois, kun täyttävät 18. Joka oli minulle helpotus, kun pääsin.

-----

Tässä mielisairaalassa asuin. Se oli todella synkkä. Ei ikkunoita,nurmikko oli kuollut samoin puut.Kerran kuukaudessa pääsimme pihalle tuntemaan ihanan tuulen kasvoissamme. Muuten saimmekin nauttia pölyisestä ja tunkkaisesta sisäilmasta. Muutenkin oli valittamista. Ei tosiaankaan ollut mikään hotelli. No nyt siitä ei tarvitse enään murehtia.

Tuossa olen siis minä lapsena. Ja kyllä olen sokea. Hullu hymy minulla aika usein on, sillä yritin saada jotain positiivista siihen paikkaan. Vaikka tuskin tuokaan toi kenenkään lapsien päivään mitään positiivista. Mielisairaalassahan sitä oltiin. No se ainakin piristi minua jotenkin.

Olin aina se ujo lapsi. En puhunut tai kommukinoinut muitten lasten kanssa. Istuin aina sängylläni miettien asioita. Taino mitä siinä nyt oli mietittävää. Mielisairaalassa olin ja piste.

Puhuin aikaisemmin, että aistin usein haamuja ja demoneja ympärilläni. No se oli totta. Ainoat "henkilöt" joille juttelin. Jos he nyt olivatkaan edes siellä. Hulluksihan minut oli leimattu enkä pääsisi siitä leimasta pois.

Ainoa tyttö minun lisäkseni oli Julia. Luulisi, että olisin jutellut hänelle mutten jutellut. Hän oli liian villi minun "makuuni". Muut lapset olivat ADHD'eita ja minä olin se ainoa ujo. En sopinut joukkoon. Onneksi sain sentään oman huoneen etten joutunut jakamaan sitä kenenkään villin kanssa. Olisin todennäköisesti tullut vielä hullummaksi.

Paikan "pomo" oli Julius Julian veli. Kyllä, vaikka he näyttävät todella erinäköisiltä he ovat sisaruksia. Häneen en onneksi koskaan törmännyt, sillä minulle ei olisi välttämättä käynyt hyvin. Eivät hoitajamme välittäneet mitään. He miettivät vain, että "Mitä väliä hullujahan nuo ovat ei niille muutenkaan käy hyvin."

Pysyttelin vain huoneessani ja istuin sängyssäni ja juttelin ainoille kavereilleni haamuille. Toivon todella, että he olivat siellä, koska en tosiaankaan haluaisi olla niin hullu. Mutta minkäs teet. Monta vuotta neljän seinän sisällä syöden pelkkää keittoa. Luulen myös etten nukkunut lähes koskaan. En tiedä muistini on harventunut ja muistan harvoja asioita.

Haamu sanoi nimekseen Devin. Melkein kuin Devil. Tunsin kuinka hän istui sänkyni vieressä päivät ja yöt. Hän kuunteli minua ja kumma kyllä hän ei tehnyt minulle mitään. Yleensä haamuista ja demoneista saa eri kuvan. No kaikki tapaamani haamut ja demonit olivat minulle mukavia. Ehkä olen jotenkin poikkeus heidän mielestään.

Tässä on hoitajani Katie. Se, joka ei välitä mistään mitään. Hoitajia on toki monta, mutta epäilen etteivät hekään välitä yhtään enempää kuin hän. Hän ainoastaan vie potilaansa ulos kuukauden viimeisenä sunnuntana (ei kaupungille vaan takapihalle, jossa ei ole mitään muuta kuin tuhkaa) ja toki hän ruokkii meidät samalla keitolla joka päivä.

Jokaisessa huoneessa on vessa ja hana, jossa pitää käydä muitten nähden. Olihan se ällöä, mutta siihen tottui sillä kaikki näkivät kaiken. Huoneissa oli nimittäin kalterit eikä oikeita seiniä. Huoneeni oli ulkoseinän vieressä ja, koska minulla on vähän parempi kuulo niin pystyin pistämään korvani seinän viereen ja, kun kuuntelin tarkkaan saatoin kuulla hieman kaunista linnun laulua.

---------

Skippaan teinivaiheen yli, sillä mielisairaala ei muuttunut, vaikka meistä tuli vanhempia.

Lopultakin täytin 18 ja pääsin pois mielisairaalasta niinkuin muutkin potilaat. Tosin olin syntynyt Tammikuussa joten pääsin aikaisemmin kuin muut. Kohta sinne tulisivat uudet potilaat jotka kärsivät yli kymmenen vuotta elämästään siellä. No se ei ole enään minun ongelmani. Olen kärsinyt itse ne vuodet jo. Minulle tilattiin taksi mielisairaalan eteen ja annettiin tyhjä tontti. Nyt minun pitäisi alottaa oma elämäni ja hankkia töitä. Kukahan ottaa sokean töihin ?

Oli sateinen päivä niinkuin on ollut lähes joka päivä. Twinbrook on todella sateinen kaupunki. Kaunis se on silti.Ja puhdasta myös, sillä jatkuva sade puhdistaa kadut hyvin. Raikastavaa se vesi myös on.

Twinbrook on todella kaunis. Ihailin joka kerta tätä maisemaa, kun pääsimme ulos kuukauden viimeisenä sunnuntaina. No nyt oli aika vaihtaa maisemaa. Pääsin vihdoin uuteen kotiin.

Siinä se oli. Minun oma tyhjä tonttini. Täynnä lätäköitä, sillä koko ajan satoi vettä. No ei se haitannut. Toivoin, että saisin pian rahaa ja saisin rakennettua katon pään päälle. En nimittäin olisi halunnut nukkua sateessa.

No pääasia oli se, että pääsin pois mielisairaalasta. Nyt voisin aloittaa oman elämäni ja perustaa oman perheen, jos se vain olisi mahdollista.

------

Joo eli prologi ois nyt valmis ja toivottavasti vaikutti mielenkiintoselta. Ja halusin vetää noi haamut mun entisestä legacystä mukaan, koska ne jotenkin sopi. Ja toivottavasti ei ollut liian lyhyt. Tossa oli nimittäin vaan 15kuvaa joten yritin kirjottaa mahollisimman paljon. Ja, jos olen reipas niin eka osa voi tulla jo tällä viikolla!